Ahdistusta

HUOM: Seuraava teksti sisältää vähän asiaa ja paljon suoraa virtaa ajatuksista näppäimistön kautta näytölle. Jos joku haluaa antaa mulle jonkun diagnoosin, niin tervemenoa lukemaan loppuun asti, mutta muuten ei ehkä ole tarvetta :D. Joskus täytyy jokaisen saada avautua. Aamen. 

Äääää, pakko purkaa! Törmäsin Tyttöjen Taloon sekä tutustuin Isosiskotoimintaa. Aivan mahtavia juttuja, jotka sai miettimään, että miks en nyt sittenkin valinnu sitä nuorisotyötä, voisin alkaa erityisnuorisotyöntekijäksi, joka on aina kiinnostanu. Miksi valitsin jonkun mediahomman? Ääää. Ohan se kuluttavaa ja raskasta työskennellä ihmisten kanssa koko ajan ja varsinkin semmosessa työssä, jossa joutuu kattelee kurjia ihmiskohtaloita, mutta silti haluisin sinne! Ja miten mahtavaa on tommonen toiminta, jonka perusajatuksena on turvata tyttöjen kasvua? ÄÄÄ, haluun niiiiin mukaan!

Voisin siis opiskella edelleen sitä nuoristyötä, kiinnostais myös lukee tätä sosiaalikakkaa ja/tai psykaa ihan yliopistotasolla, MUTTA haluisin opiskella sitä ihan Suomeksi, käytännönläheisesti, eikä niillä ihme termeillä tuhannen sanan tenttikirjoista. Missä niin voi tehdä? Onko mitään opistoa, jonne voin mennä opiskelijaksi ja valita ihan vapaasti mitä kursseja otan? :D. Ääää, pitäsköhän suunnata kunkun opon kaa juttelee, se aina osas auttaa mua niin hyvin näissä opiskelukriiseissä! Oishan mul viel huominen aikaa hakee yliopistoihin ja ammattikorkeinsiin ja sit menee haut kiinni. Pitäsköhän sitä alkaakin sitä nuoristyötä? Ääää, monta ääkköstä, kuolen! Ei oo kyllä hyviä ajatuksia nämä illaksi kun pitäs nukkuakin ;(((.

Vaikeeta elämää kun ahdistuttaa jo valmiiksi tätä tuleva opiskelu ja eläminen. Pk-seudulla on niiiiin kallista, enkä millään haluis asua jossakin murjussa jota katsoessa alkaa masentaa, koska masennun muutenkin ihan liian helposti! En myöskään haluis koko ajan olla tosi tarkkaan laskeskelemassa rahoja, koska en siitäkään stressistä varmasti selviis ilman rauhottavia kun nytkin jo jotkut Avonin laskut joskus pistää niin ahdistumaan! Tuntuu ettei mua oo tehty tätä elämää varten, muutan johkin Afrikkaan rakentaa kaivoja koko elämäksi. Tai Laosiin, siel oli muistaakseni chillii valuu kumirenkailla pitkin jokea.

Mua ahdistaa muuten myös sosiaaliset tilanteet aika tosi paljon, aattelin kertoa. Jopa jokaikinen kerta bussissa on mulle enemmän tai vähemmän ikävä kokemus, oon toivoton tiiän, mutta mietin usein että oonko niin toivoton, että pitäs käydä keskustelee ammatti-ihmisten kanssa? No en kai sentäs, niin kauan kun on enemmän epäahdistavaa fiilistä kuin ahdistavaa, pärjään varmaan omillani ja sitäpaitsi nyt on jo ollu aika pitkään asiat aika kivasti päänsisässä. Niiin, nytkun tajunnanvirrassa mennään, voisin kans kertoo että ne pakkomielledokumentit on aika pelottavia, koska mitä tahansa ne ihmiset tekee tai ajattelee, löydän samoja piirteitä itestäni, mulla vaa ei oo kuollu lapsi, sisko, veli, isä, äiti, poikaystävä tai parasystävä, jonka takia niiden ohjelmien ihmiset on suistunu ihan raiteiltaan noitten juttujensa kanssa! Olisin ihan varmasti samanlainen pakkomielteiden orja kun nekin jos kokisin jotain tosi järkkyä.

Käy vähän sääliksi Jussia kun se on varmaan ainut, joka mun ahdistuksen näkee ja joutuu näkemään tai ehkä Krisu ja äitikin on mun neurooseja huomannu ja tiedostanu. Tai sitten kaikki on vaan harhaa mun päässä. Tätä ajattelen usein. Ehkä oon aivan normaali kaikin tavoin, mutta niin vainoharhanen, että kuvittelen olevani ahdistunu, jotenkin outo tai jotain. Mun luotto itteeni on niin vääristynyttä, etten ainoastaan pidä itteäni epämiellyttävän näkösenä, vaikka olisinkin nätti, tai huonona joka asiassa, vaikka oikeasti pärjäisin, vaan kyseenalaistan myös mun tuntemuksia, en luota siihen, että jos mulla on paha olla, että se olisi todellista. Onpas tätä vaikea selittää. Uskon tavallaan, että kehitän nää kaikki tunteet, koska haluan tuntea jotakin, tai ei. En tiiä, vaikeeta. Ainiin, oon myös hyvä esimerkki ihmisestä, joka ei edes uskalla yrittää, jotta välttyy pettymykseltä ja välttelee kaikkea uutta, jotta osaa varmasti toimia tilanteissa jotka tulee vastaan. Pelkään varmaan kaikkea mitä voi keksiä, vaikka oonkin viimisen vuoden aikana kehittyny huimasti. Pelkään itkeä, joka on huono asia koska oon periny äitiltä semmosen herkkyyden että oikein pahaa tekee elää tämmösessä maailmassa, jossa koko ajan saa surra jotakin.

Tän kaiken tommosen keskellä, joka välillä purkautuu [viimeaikoina onneksi harvemmin kuten kerroin] kuitenkin tykkään kamalasti olla Eve, enkä oikeastaan haluaisi itessäni kamalasti mitään muuttaa. Otan itteni haasteena ja mietin aina, että jonain kauniina päivänä musta tulee ehjä ja osaan tän elämän pelin [tähän kuuluu toisena osana lause: jonain kauniina päivänä oon vielä ehjä ihminen, osaan pelata tätä elämää ja voin olla Jussille maailman paras tyttöystävä]. Harvoin myöskään tämmösistä aatoksista kellekään kertoilen, koska aattelen että tää kaikki on kuitenkin tositosi pientä ja tapahtuu vaan mun päässä, muilla on oikeampiakin ongelmia. Ja siksi, että kaikillahan on tämmöstä, ihan normaalia. Ja osaksi siksi, että epäilen ettei mua koskaan edes ahdistakaan ja kuvittelen kaiken.

Mutta huomenna on taas parempi fiilis kun pääsee kirpparille Jennan kanssa ja viikonloppuna luvassa muidenkin ihmisten kattelua! Nyt kyllä oon miettiny jo monesti, että viitinkö tämmöstä angstia ees julkasta, mutta oon julkassu tämmöstä gallerian päiväkirjassa jo monesti, josta kuka tahansa on voinu käydä lukemassa. Mietin, että mitähän nyt jos joku vanhatuttu eksyy tätä lukee ja miettii et hui kauhia onpas se menny sekasin, tai jos joku lukee ja välittää? Oon aina tottunu olee se, jolle avaudutaan, joka välittää, joka kuuntelee ja joka tukee ja tarjoo olkapäätä, toisella puolella on miljoonasti vaikeempaa. Toisaalta oon aina halunnu, että kaikki vois nähä mun sisään, jotta ne ehkä osais paremmin olla mun kanssa. Oon haaveillu että kirjottelisin monille ihmisille säännöllisesti vaikka maileja mun tunnetiloista, jotta ois ees joku joka vois koittaa pysyy kärryillä ja ehkä auttaa sillon kun apua tarvitsee. Ja nyt taas hävettää kun tuntuu että teen kärpäsestä härkäsen, nyt haluisin kauheesti perustella että kuinka monta vuotta keskimäärin on tuntunu pahalta, mutta toisaalta en halua ajatella menneitä vaan keskittyä siihen tulevaan, tai oikeestaan siihen mitä on juuri nyt.


Ookoo, tässä oli mun ajatustenvirta-angstia, annoin nyt palan itseäni ja ajatuksiani ahdistuksenhetkellä, jonka aiheutti opiskelu [kiitos nyt taas!] jokainen harva, joka ehkä lukee loppuun asti, taikka sitten vaan palasia, voi muodostaa omat ajatuksensa. Ehkä kadun tätä aamulla! Saa nähä lukeeko iskä, joka vissiin aika aktiivisesti on mun juttuja lueskellu ja jos lukee, mainitseekohan se asiasta mitenkään. Ehkä on helpompi olla kun ei tietäiskään, niin pohjalaaset teköö muutenki.

Voisin perustaa angstilblogin! Ehkä se ois hyvää terapiaa :D. Jooooo, taidan tehä niiiiin, mutta se taitaa olla ihan yksityinen mulle vaan :D.

Noniin, nyt meen nukkuu ennenkun poistan kaiken, heihei!