you make me feel the happiest of men

Oon aina ollu hirveen kiinnostunu ihmisistä, ihmisten tunteista ja ihmissuhteista. On tajuttoman mielenkiintosta tutustua uusiin ja erilaisiin ihmisiin ja oppia jokaiselta jotakin, mutta silti parasta on ne hetket joidenkin täydellisten palapelinpalojen kanssa, jollon tuntuu ettei maailmassa ole muita kun me kaksi ja tää on meidän hetki. Ne hetket jotka kestää aina liian vähän aikaa ja joista on tehty ne kirkkaimmin hymyilevät muistot.

Nyt tekis kovasti mieli käydä halaamassa yhtä joka opiskelee tossa tien toisella puolella, jonka kanssa tämmösiä hetkiä on koettu.

Hyvä aika sairastaa

Kun ulkona sataa. Eilen sato, tänään sataa. Istun huivi kaulassa, koska sattuu kun aivastaa, se on uutta! Huppari päällä on kuuma ja ilman sitä jääkylmä. Tajusin että mun ikkunasta vetää ihan ministi, joten voisin joko teippaa sen kokonaan kiinni, tai vaihtaa koko huoneen järjestystä ja siirtää sängyn kauemmas ikkunasta. Päädyin tohon tokaan vaihtoehtoon, joka vaatii myös siivoomaan tän rojuläjän! Tai lähinnä kaikki tavarat pois tasoilta, jotta niitä voi siirtää.

Multa jäi eilen photaritunnit välistä ja tänään digikuvaus, photarit nyt ei niin haittaa kun osaan ne jo. Huomenna on opintoihinjohdatusta ja photaria, koitan jo päästä paikalle ja siksi nukuin pitkään ja siirryin sängystä suoraan sohvalle peiton ja kuuman kaakaon kanssa katsomaan leffaa. Ja laitoin tän huivin kaulaan, jos lämpö vaikka parantais kurkun joka on törkeen kipee. Mulla on aika monia leffoja joita kirpparilta on kahella eurolla tullu raahattua ja päädyin semmoseen kun Closer.

Oli Dan, Anna, Larry ja Alice. Dan tapas Alicen kadulla ja rakastu siihen, ne sit muutti yhteen ja oli onnellisia

Dan kirjotti kirjan ja kävi Annan luona ottamassa itestään kuvan siihen kanteen, koska Anna oli valokuvaaja

Dan rakastu Annaan, mutta rakasti kans Alicee

Dan järjesti vahingossa Annan ja Larryn treffeille ja ne alko seurustelee

Dan oli edelleen rakastunu Annaan ja Aliceen

Anna meni naimisiin Larryn kanssa mutta tajus olevansa rakastunu Daniin

Dan jätti Alicen ja Anna jätti Larryn

Dan ja Anna oli yhessä

Anna tajuskin rakastavansa Larrya ja jätti Danin

Larry otti Annan takasin, koska se rakasti sitä vielä

Dan rakasti Annaa muttei saanu sitä takasin

Dan tapas uudestaan Alicen ja tajus rakastavansa sitä

Alice ja Dan oli lähössä yhessä jenkkilään, nää siis asu kaikki Lontoossa, mutta sitten Alice tajuskin ettei se enää rakasta Dania

Alicen oikee nimi ei ollukaan Alice ja se palas jenkkilään omana ittenään josta se oli tullukin sillon neljä vuotta sitten kun törmäs Daniin kadulla

Dan jäi yksin ja oli surullinen

Anna oli Larryn kaa, mutta vaikutti ettei se ollu onnellinen sen kaa

ja sit se loppu.

Niin, siinä oli se itse juoni. Leffassa ei ollu oikeestaan yhtään sivuhahmoa ja kaikki pyöri koko ajan näiden neljän ympärillä. Tätä oli mukava seurata, koska ei yhtään tienny mitä seuraavaks tapahtuu ja kohtauksien välissä saatto välillä olla vuosikin. Joskus kohtauksen alussa piti jopa miettiä hetken, että mitähän hittoa nyt on tapahtunu ja se oli hauskaa. Normisti tämmöset rakkauteen perustuvat jenkkileffat on niin ennalta-arvattavia kun elokuvat vaan voi olla. Tai siis niin, täähän tapahtu Lontoossa, en tiiä tuotantotiimistä ees että oliko tämä jenkkileffa vai ei. Ehkä ei ollu.

Mutta elokuva [oon muuten tähän mennessä kirjottanu sanan elokuva joka kerta väärin ensiks ja sitten huomannu ja korjannu virheeni. Äsken kirjotin eläkuva.] jätti semmosen tosi tyhjän ja vähän surullisen turhautuneen fiiliksen. Miksi rakkaus on niin vaikeaa? Niin vangitsevaa. Kun miettii niin ei periaatteessa tossa elokuvassa kukaan tehnyt kovinkaan paljon mitään väärää, mitä nyt ehkä tapaili toista samalla kun seurusteli toisen kanssa. Mutta samalla sanotaan että pitää seurata sydäntä. Entä jos rakastaa kahta? Voiko se olla mahdollista. Kyllä mun mielestä. Miten osaa valita, että kumpi on se oikea ja kumman jättää? Mitä jos kaksi ihmistä rakastuu oikeasti todella syvästi ja sitten joskus toinen vaan tajuaa ettei rakastakaan toista enää? Miten siitä kertoo sille toiselle, joka vielä rakastaa? Onko enemmän oikein elää siinä suhteessa kertomatta toiselle ja rakastamatta toista, odottaen että rakastaa joskus taas, vai lähteä menemään? Onko oikein elää toisen kanssa jos sitä ei rakasta, tavallaan kun valheessa vai satuttaa ja lähteä, jotta molemmat voi jatkaa elämää?

Entäs sitten semmonen platoninen ystävänrakkaus, miksi se tuntuu kestävän ja kestävän iäisyyksiin? Pilaako romantiikka ja seksi rakkaudelta mahdollisuuden jatkua ikuisesti? Onko rakkaudessa sillon liikaa kannettavaa? Jos ystävää voi rakastaa ikuisuuden ja yleensä rakastetaankin, miksei samalla lailla voi rakastaa aina sitä kumppaniaan, tai miksi siis usein ei ikuisuuksia rakasteta sitä kumppania. Kumppanilta vaaditaan liikaa. Ite ajattelen, että jos kestän sisaruksiani, sukulaisiani ja ystäviäni vuodesta toiseen, voin ihan yhtä helposti jaksaa rakastaa myös kumppaniakin. Mun mielestä pitäs olla ihan hyväksyttävää ottaa suhteesta välillä erätaukoja ja ottaa omaa lomaa, koska semmoset voi oikeesti tehä vaan hyvää! Eihän perhettä ja ystäviäkään tartte ihan koko aika jaksaa. Oon sitämieltä, että suhde kyllä kestää kunhan sen keskellä muistaa myäs olla yksilö ja muistaa ottaa omaa aikaa kun sitä tarvitsee.

Että semmosia ajatuksia herätti tuo elokuva! Ja kiitos viimepostauksen kommenteista <3
Niin ja tuli muuten heti JCstä ja Kappahlilta viestii jostakin kanta-asiakastarjouksista kun julistin ton ostoslakon :D

Uusia tuulia

Ehkä musta tulee taas aktivisti, siis aktiivinen kun alkaa normaali tylsä arki eikä jaksa muuta kun rojahtaa tähän tuoliin kun tulee kotiin. Huomenna kuitenkin alkaa koulu ja ajattelin kertoa muistakin asioista, jotka muuttuu tai saattaa muuttua syksyllä, aluista.

Elikkäs, olen turhakeopiskelija, eikä musta ois esim. ikinä yliopistoon. Oon ihan fiksu, mutten jaksa lukea ja päntätä minkään eteen yhtään, oikeesti! Oon yrittäny kyllä monesti 13 vuoden aikana kun kävin tommosta yleissivistävää koulua. 13 siksi, koska kävin lukiota neljä vuotta laiskuuttani ja myös lisäajan takia. Oon jo aika hyvin perillä siitä, mikä sopii mulle ja mikä ei ja semmonen kirjoista teorian pänttääminen ei vaan oo mua varten, ehkä joskus kasvan ja aikuistun ja musta tulee fiksu kirjatoukka, mut ei ainakaan vielä. Eli jatkan nyt lusmuiluani ihan toisen asteen koulussa, musta tulee media-assistentti. Tuntuu aika hienolta päästä ekaa kertaa kouluun silleen, että sielä mulle opetetaan asioita, jotka mua oikeesti kiinnostaa oppia! Jännää! Kerron nyt kuitenkin yhden hassun miinusjutun, jolle muut ihmiset nauraa :D. Tämä siis tarkottaa tietenkin paljon uusia ihmisiä, mutta oikeastaan en haluaisi yhtään uutta ystävää :D. Oikeesti, mulla on aika hyvä tukijengi nyt ympärillä, mahtava läjä tosi erilaista porukkaa, ei siihen oikeestaan enää muuta tarvita ja sitäpaitsi aika uusien ystävien kanssa on pois vanhoilta ;(. Okei, tunnen itteni ihan tosi pöllöks kun tämmösiä kirjottelen, koska oon aina tykänny kauheesti ihmisistä yleisesti eikä uudet tuttavuudet oo koskaan ollu pahaksi! Eihän ne nytkään kuhan eivät ihan bestiksiksiksi rupea! :D.

Syksy tulee ja se tarkoittaa viileämpiä ilmoja, saa pukee vaatetta päälle ja ottaa tatuoinnin! Semmonen muutos siis tulossa mun kroppaan että uutta kuvaa ihoon. Alunperin olin ottamassa keväällä, mutta työt blokkas tosi kätevästi mahollisuudet päästä tatuointiliikkeeseen sen aukioloaikoina, joten päätin venaa syksyyn vaikka sillon se tuntukin niin pitkältä ajalta etten jaksa odottaa :D. Täytyykin tutustua Espoonkeskustan Mutka-nimiseen liikkeeseen, jos se läpäsee mun testit niin ne sais ehkä sen kuvan tehä niin ei tarttis matkustaa Helsinkiin liian pitkää matkaa. Noh, kävimpä tässä sen sivut äkkiä läpi ja totesin että taidan sittenkin suunnata sinne Liskogalleriaan ihan suosiolla.

Siskon kanssa on kans laitettu asuntohakemukset menemään, että ehkä muuttoakin tiedossa, jossei hoasia irtoa, niin alan kyllä heti etsimmään töitä, jotta mahdollisuus olisi edes jonnekin muuttaa. Päätin kans et voisin ajokortin jopa itelleni hankkia, jossei muuttoa kuulu kovin äkkiä :O. Jossain asioissa pitää edes pyrkiä eteenpäin :D.

Tänään oon menossa tarkastaa näkööni ja aika suurella todennäkösyydella saan lasit päähäni, että semmonenkin muutos elämässä! Kaikenlaista. 

Yleisestiottaen nyt on tosi hyvä fiilis syksystä, aikamoinen into kaikkeen mahdolliseen! Mielelläni oisin vielä lomaillu viikon, niinkun melkeen kaikki muut tutut, mutta tässä nyt on kaks päivää ollu niin huonot ilmatkin ettei se kouluunmeno niin kamalaa edes ole. 

Sit puran vielä vähän kurjaa juttua ja haen vähän ymmärrystä. Eilen vähän pahotin mieltäni, tai no en ees ihan vähän, pakko oli lähteä ulos kävelee yksin yöllä pimeessä ja harrastaa aivotoimintaa ja pari puhelua, jotta olo normaalisoitui ja pysty harkitsee nukkumista. Sitäpaitsi näin kaks pöllöä ja toinen niistä nappas päästäisen! Mulla on siis tapana stressata ja ahdistella melkeen kaikista asioista ja koko ikäni kun oon tän huonon jutun itessäni huomannu, oon koittanu sitkeällä ajatustyöllä saada muutettua ajattelutapojani itelleni helpommiksi. Jotta ahdistuisin ja stressaisin vaan niistä asioista, joista tarttee.

Yksi ystäväni on nyt myös vähän niinkun päättänyt auttaa mua tässä ja huomautellu joistakin asioista, joista mun ei tartte huolehtia sun muuta. Hän kuitenkin nyt on päättänyt, että mun ei pitäisi välittää hänen tekemisistään ollenkaan, miksihän ei? Tottakai mulle tulee pahamieli ja suutun, jos joku satuttaa häntä, miksei mulle tulis pahamieli jos hän itse on se turmelija? Miten voisin olla välittämättä asioista, jotka saastuttaa häntä, jos välitän itse ihmisestä todella paljon? Yhden yöllisen syvällisen keskustelun jälkeen tämän ystävän kanssa tulin siihen tulokseen jo, että antaa hänen elää omaa elämäänsä juuri niinkuin haluaa, eikä mun tartte edes ajatella koko asiaa, mutta nyt tulin siihen tulokseen, että tottakai se on oikein että mulle tulee paha mieli jos sitä sattuu! Ohan se niinkin, että antaa ihmisen tehdä omat mokansa, mut musta tuntuu että tässä on mokailtu jo ihan tarpeeksi kauan, pitäs alkaa jo koht ottaa oppia. Mokailua vois jatkaa vielä pari vuotta ihan rauhassa, jos terveydentila ei olisi sitä, mitä se nyt on ;(. Lupasin, että uskon jo, että hän osaa pitää itestään huolta, sitä en epäile etteikö hän osaisi pitää itestään huolta niinkun siihen asti, että pysyy hengissä, mutta nyt tämän huolenpidon rimaa ois musta vähän nostettava. MUTTA oon kans luvannu, etten yritä turhaan auttaa tai neuvoo ja sitäpaitsi tiiän että hän osaa pyytää apua kun tarvitsee ja hän kanssa tietää tasan tarkkaan mun mielipiteet kaikkeen mitä hän tekee, joten turhaan mä niitä kertoilisinkaan. Mutta sitä en todellakaan lupaa, ettei mulle tulis joskus ihan tajuttoman paha olo sen tekemisistä. Ja tän kaiken kyseinen herra kyllä ihan itsekin tietää. Mutta sitähän se on, love hurts! Ite oon tän poitsun sydämeeni ottanu, joten kärsin sit kanssa seuraukset.

Ei mulla muuta, nyt meen pukemaan, syömään ja valmistautumaan näöntarkastukseen!

Sydän

Oikeesti sydämen tunnetoiminta on tosi pelottavaa ja outoo ja vaikeeta. Kun oikeesti ei voi koskaan tietää mitä se seuraavaksi keksii ja miten mikäkin juoni etenee. Onneksi oon aika sujut oman sydämeni kanssa näistä romanttisista asioista, enkä niinkään huolehdi yllättävistä juonenkäänteistä liittyen romantiikkaan, mutta kaikki muu onkin sitten vaikeeta, outoa ja ihmeellistä. Ainakin joskus!

Mulla on ainakin tää yksi asia mun sydämessä, joka ei vaan istu hyvin! Valitan tästä kans ihan tasasin väliajoin kaikennäkösiin päiväkirjoihin, joillekin ihmisille ja keskustelufoorumeille. Valitan taas. On siis ihminen, johon tykästyin joskus vuosia sitten tosi paljon. Oltiin aika paljon yhessä koulussa ja sen ulkopuolella. Meiän välissä oli kuitenkin aina jonkinlainen muuri, jota en osannu rikkoa, enkä ois varmaan uskaltanu vaikka oisin osannukin. Meille tais sitten tapahtua joku arvomaailmojen eriytyminen, koulun loppuminen tai muu sotku, jonka takia ei enää oltukaan niin yhessä ja ehkä etäännyttiinkin. Toisista kavereista en etääntyny yhtään joiden kanssa tutustuttiin samoihin aikoihin. Tällön en kokenu vielä mitään ongelmaa ton muurin lisäksi, koska mulla yleensäkin on paljon kavereita joita ei tartte nähä kun kerran puolessa vuodessa ja silti on jeejee :D.

Jossain vaiheessa kuitenkin ei sit enää osattukaan olla yhessä kunnolla, hänellä oli vaikeeta enkä osannu auttaa. Ehkä se ajo kans väliä suuremmaksi. Ja mua sattu tosi paljon ja usein kun ajattelin tätä ihmistä, koska en osannu olla hänen kanssaan enkä avuksi niinkuin olisin halunnut. Hänelle tuli myös paremmat ajat, mutten silti osannu olla. Ja aina vaan sattu tämä ihminen ajatuksissa. Tunnen ehkä että oon pettäny tän ihmisen, koska oltiin kuitenkin aika läheisiä enkä osannu auttaa enkä osaa vieläkään.

Mutta onko se muuri, vai eikö meillä vaan synkkaa? Eikö me vaan sovita yhteen. Miksen voi osata auttaa ihmistä ja olla ihmisen kanssa, josta välitän kuitenkin tosi paljon? Viimiset pari vuotta on menny lähinnä semmosessa "no moi mitä kuuluu"-hengessä, välillä jotain syvällistäkin juttua, mut aina se joku pölkky puskee vastaan. Ja sit tuntuu pahalta. Oon miettiny monta kertaa et mitä jos vaan antais olla, ei pitäis yhteyttä [taidan muutenkin olla se, joka ottaa yhteyttä aina] ja jättäis koko asian ja ihmisen. Ehkä sitten vieraantuis niin paljon, ettei enää olis tekemisissä eikä sattuis. Mutta tää tuntuu sinällään tosi pahalta ajatukselta, koska edelleen välitän tosi paljon vähäisistä kontakteista huolimatta. Yksi vaihtoehto ois kerätä kaikki rohkeus ja mennä face to face selittää tän kaiken ja lähtee sit menee. Oispa ainakin puhuttu suu puhtaaksi. Hän saisi sanoa jos olisi sanottavaa, ehkä sitten tulisi piste asialle, ja voisi olla sattumatta. Tai sitten ei. Oon ajatellu kanssa kirjettä, mutten halua kyllä kirjeelläkään ilmasta semmosta mitä en face to face uskaltaisi sanoa.

Teen niinkun Nath sanoi, kirjotan sen mitä en uskalla sanoa ja toivon että oikea ihminen päätyy lukemaan! Haluisin vaan niin tähän asiaan jonkun liikkeen johkin suuntaan.

Ehkä kesällä puhutaan, kokeilen ainakin!

Viimeaikoina on ollu semmonen olo että voisin enemmänkin harrastaa näitä yö-avautumisia. Ainiin, suruisaa, en löytäny simcityn toista levyy enkä saanu sitä asennettua, nyyyyyh ;(.

Kauniita unelmia!