Oikeesti sydämen tunnetoiminta on tosi pelottavaa ja outoo ja vaikeeta. Kun oikeesti ei voi koskaan tietää mitä se seuraavaksi keksii ja miten mikäkin juoni etenee. Onneksi oon aika sujut oman sydämeni kanssa näistä romanttisista asioista, enkä niinkään huolehdi yllättävistä juonenkäänteistä liittyen romantiikkaan, mutta kaikki muu onkin sitten vaikeeta, outoa ja ihmeellistä. Ainakin joskus!
Mulla on ainakin tää yksi asia mun sydämessä, joka ei vaan istu hyvin! Valitan tästä kans ihan tasasin väliajoin kaikennäkösiin päiväkirjoihin, joillekin ihmisille ja keskustelufoorumeille. Valitan taas. On siis ihminen, johon tykästyin joskus vuosia sitten tosi paljon. Oltiin aika paljon yhessä koulussa ja sen ulkopuolella. Meiän välissä oli kuitenkin aina jonkinlainen muuri, jota en osannu rikkoa, enkä ois varmaan uskaltanu vaikka oisin osannukin. Meille tais sitten tapahtua joku arvomaailmojen eriytyminen, koulun loppuminen tai muu sotku, jonka takia ei enää oltukaan niin yhessä ja ehkä etäännyttiinkin. Toisista kavereista en etääntyny yhtään joiden kanssa tutustuttiin samoihin aikoihin. Tällön en kokenu vielä mitään ongelmaa ton muurin lisäksi, koska mulla yleensäkin on paljon kavereita joita ei tartte nähä kun kerran puolessa vuodessa ja silti on jeejee :D.
Jossain vaiheessa kuitenkin ei sit enää osattukaan olla yhessä kunnolla, hänellä oli vaikeeta enkä osannu auttaa. Ehkä se ajo kans väliä suuremmaksi. Ja mua sattu tosi paljon ja usein kun ajattelin tätä ihmistä, koska en osannu olla hänen kanssaan enkä avuksi niinkuin olisin halunnut. Hänelle tuli myös paremmat ajat, mutten silti osannu olla. Ja aina vaan sattu tämä ihminen ajatuksissa. Tunnen ehkä että oon pettäny tän ihmisen, koska oltiin kuitenkin aika läheisiä enkä osannu auttaa enkä osaa vieläkään.
Mutta onko se muuri, vai eikö meillä vaan synkkaa? Eikö me vaan sovita yhteen. Miksen voi osata auttaa ihmistä ja olla ihmisen kanssa, josta välitän kuitenkin tosi paljon? Viimiset pari vuotta on menny lähinnä semmosessa "no moi mitä kuuluu"-hengessä, välillä jotain syvällistäkin juttua, mut aina se joku pölkky puskee vastaan. Ja sit tuntuu pahalta. Oon miettiny monta kertaa et mitä jos vaan antais olla, ei pitäis yhteyttä [taidan muutenkin olla se, joka ottaa yhteyttä aina] ja jättäis koko asian ja ihmisen. Ehkä sitten vieraantuis niin paljon, ettei enää olis tekemisissä eikä sattuis. Mutta tää tuntuu sinällään tosi pahalta ajatukselta, koska edelleen välitän tosi paljon vähäisistä kontakteista huolimatta. Yksi vaihtoehto ois kerätä kaikki rohkeus ja mennä face to face selittää tän kaiken ja lähtee sit menee. Oispa ainakin puhuttu suu puhtaaksi. Hän saisi sanoa jos olisi sanottavaa, ehkä sitten tulisi piste asialle, ja voisi olla sattumatta. Tai sitten ei. Oon ajatellu kanssa kirjettä, mutten halua kyllä kirjeelläkään ilmasta semmosta mitä en face to face uskaltaisi sanoa.
Teen niinkun Nath sanoi, kirjotan sen mitä en uskalla sanoa ja toivon että oikea ihminen päätyy lukemaan! Haluisin vaan niin tähän asiaan jonkun liikkeen johkin suuntaan.
Ehkä kesällä puhutaan, kokeilen ainakin!
Viimeaikoina on ollu semmonen olo että voisin enemmänkin harrastaa näitä yö-avautumisia. Ainiin, suruisaa, en löytäny simcityn toista levyy enkä saanu sitä asennettua, nyyyyyh ;(.
Kauniita unelmia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti